Liettuasta on tullut viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana suosittu matkailumaa. Tätä nykyä suomalaisia turisteja ja vieraita käy Liettuassa vuosittain noin 100 000. Määrä on kaksinkertaistunut vuosituhannen vaihteesta ja kymmenkertaistunut, jos vertailukohtana on 1980-luku. Hieman taaempaa menneisyydestä löytyy myös pitkä jakso, jolloin matkailu ei ollut lainkaan mahdollista.
Toisen maailmansodan aikana ja vielä kymmenkunta vuotta sen jälkeen Suomen ja Liettuan yhteydet olivat käytännössä kokonaan poikki. Liettuan miehittänyt Neuvostoliitto ei halunnut ulkomaisia, varsinkaan länsimaisia silminnäkijöitä paikalle todistamaan, miten se tuhosi itsenäisyyden aikaisen yhteiskuntajärjestyksen, kukisti liettualaisten aktiivisen vastarintaliikkeen ja pani toimeen kansanmurhaan rinnastettavia vainotoimia.
Sodan jälkeen ulkomaalaisten vierailut Liettuassa tulivat ylipäätään mahdolliseksi vasta 1950-luvun jälkipuolella, aluksi esimerkiksi tieteen tai kulttuurin edustajien suppeina delegaatioina. Vasta seuraavan vuosikymmenen jälkipuolella avautui vähitellen mahdollisuus tavanomaisille turistimatkoille, nekin lähes pelkästään toimistojen järjestäminä ryhmämatkoina Neuvostoliiton hajoamiseen asti.
Ennen näitä vaiheita suomalaisia matkailijoita kuitenkin kävi Liettuassa maailmansotien välisenä aikana, yksittäisiä kulttuurielämän edustajia jo aiemminkin. Suomalaisten vierailijoiden määrä Liettuassa oli arviolta muutamia satoja henkilöitä vuosittain 1930-luvulla. Silloin liikenneyhteyksien parantumisen ja yleisen vaurastumisen myötä koettiin ensimmäinen yleinen ”matkailubuumi” – toki vielä varsin vaatimaton nykyaikaan verrattuna.
Harvat erikoisteokset ja aikakauslehdet myönteisen kuvan rakentajina
Mistä suomalaiset matkailijat saivat ennakkotietoa Liettuasta? Ensimmäiset suomalaisille tarkoitetut Baltian maita esitelleet kirjan muotoon painetut matkailuoppaat ilmestyivät nimenomaan 1930-luvun taitteessa. Liettuan osalta ensimmäinen sellainen ilmestyi vuonna 1934 (Liettua: lyhyt matkaopas). Muita maailmansotien välisenä aikana merkittäviä tiedonlähteitä olivat tietoteokset ja etenkin muutamat aikakauslehdet.
Jos ajatellaan Liettuasta tietoa antaneiden teosten levikkiä, niin maantiedon oppikirjat olivat ylivoimainen ykkönen. Kaikki suomalaiset saivat jo oppivelvollisuuskoulussa tietynlaiset perustiedot Liettuasta: luonnonoloista, yhteiskunnasta, elinkeinoista, kulttuurista ja historiasta. Toisaalta oppikirjoissa Liettuaa koskeva osuus oli hyvin lyhyt, korkeintaan sivun mittainen, eikä niissä yleensä ollut kuvia. Eri elämänaloja koskevat tiedot olivat siten hyvin tiivistettyjä ja niukkoja.
Koulukirjojen varsinaisena tarkoituksena ei myöskään ollut herättää matkailullista kiinnostusta mitään maata tai sen asukkaita ja kulttuuria kohtaan, vaan tarjota neutraalia asiatietoa. Sama koskee myös tietosanakirjoja, jotka olivat levikin puolesta toiseksi yleisin tiedon lähde suomalaiselle lukijakunnalle. Tällaisten yleisteosten kautta oli kuitenkin mahdollista hahmottaa, että Liettua oli suurin piirtein Suomen kaltainen maa: viljava maatalousmaa, jossa oli vähemmän metsiä kuin Suomessa; ei vahvaa teollisuutta, eikä suurkaupunkeja; historian osalta tiettyjä yhtäläisyyksiä suhteessa Venäjään.
Tuttuus on yleensä turvallisuutta, joten samankaltaisuus loi todennäköisesti jonkinlaista perusmyönteistä mielikuvaa, mutta siitä puuttui erilaisuuteen tai eksotiikkaan liittyvä kiinnostuksen herättäminen. Viimeksi mainittuja elementtejä löytyi käytännössä kolmesta kirjasta. Liettua-matkaoppaan lisäksi sellaisia olivat Reino Silvannon Liettua muinoin ja nyt (1920), joka oli ainoa suomenkielinen Liettuaan keskittynyt yleisteos 1900-luvun alkupuoliskolla. Toinen oli brittiläisen E. W. Polson Newmanin suomennettu teos Vanha ja uusi Itämeri (1930), jossa käsiteltiin koko Baltiaa ja Puolaa.
Niissä molemmissa kuvailtiin Liettuan luontoa (metsät, pienipiirteiset mäet, joet ja järvet) ja kulttuurimaisemaa (viljavat pellot, perinteinen puurakennuskanta sekä kaupunkien kirkot ja historialliset muistomerkit) hyvin kauniiksi ja miellyttäväksi. Liettualaisia kuvattiin sitkeiksi, ahkeriksi ja vakaumuksellisiksi kristityiksi, joilla oli hyvät mahdollisuudet rakentaa maataan kohti entistä parempaa tulevaisuutta. Muista tietokirjoista poiketen Silvanto ja Polson Newman kuvailivat myös Vilnaa ja kehuivat sen tunnetuimpia historiallisia nähtävyyksiä. Koulukirjoissa, tietokirjoissa ja Liettua-matkaoppaassa Vilnaa ei esitelty, koska maailmansotien välisenä aikana kaupunki oli Puolan hallinnassa. Silvanto ja Polson Newman kuitenkin halusivat katsoa asiaa laajemmasta kuin pelkkien valtionrajojen näkökulmasta.
Silvannon ja Polson Newmanin teoksia painettiin muutamia tuhansia kappaleita, joten ne eivät tavoittaneet suurta yleisöä tietosanakirjojen ja koulukirjojen tapaan. Toisaalta asiasta kiinnostuneille, varakkaaseen ja kouluttautuneeseen eliittiin kuuluville ne tarjosivat runsaasti tietoa Liettuasta, vieläpä laadittuna siihen muotoon, että se saattoi hyvinkin herättää kiinnostusta matkustaa Liettuaan. Sama ylempiin yhteiskuntaryhmiin kuulunut joukko joka tapauksessa muodosti matkailijoiden ylivoimaisen enemmistön maailmansotien välisenä aikana, erityisesti kun puhutaan ulkomaan matkoista.
Kun ajatellaan matkailulle soveliasta kohderyhmää, mediakanavan levikkiä sekä Liettuaa koskeneen tiedon määrää, monipuolisuutta ja laatua (myönteisyyttä), niin sotien välisen ajan Suomessa keskeisimpään rooliin nousevat johtavat aikakauslehdet, joissa oli myös runsaasti kuvitusta. Näitä olivat Suomen Kuvalehti ja etenkin Suomen Sotilas. Molempien levikki oli kymmeniätuhansia ja todellinen lukijakunta luonnollisesti vielä suurempi.
Suomen Kuvalehti ilmestyi viikoittain, ja Liettuaa käsitelleitä, eri elämänaloihin liittyneitä uutisia ja lyhyitä artikkeleita ilmestyi lehdessä keskimäärin muutamia kappaleita vuosittain. Suomen Sotilas ilmestyi yleensä kerran kuussa, mutta siinä kirjoitusten lukumäärä vuositasolla oli samaa tasoa kuin Suomen Kuvalehdessä. Suomen Sotilas -lehden teki lisäksi Liettuateeman osalta aivan erityiseksi se, että lehteä toimitettiin hyvin vahvaan suomalais-liettualaiseen aseveljeyshenkeen pohjautuen. Asenne heijastui lehden kaikkeen Liettuaa koskeneeseen sisältöön. Vaikka Suomen Sotilas oli nimensä mukaisesti sotilasalan aikakauslehti, sen Liettua-aineistossa oli runsaasti myös Liettuan luontoa, kulttuuria, historiaa ja muita vastaavia aloja käsitelleitä artikkeleita. Suomen Sotilas julkaisi kolme pelkästään Liettualle omistettua, 30–50-sivuista erikoisnumeroa, vuosina 1934, 1936 ja 1938.
Lähes nykyaikaiset kiinnostuksen kohteet
Mitkä asiat Liettuassa sitten koettiin matkailijan silmin kiinnostaviksi? Tältä osin voidaan todeta, että maku oli hyvin samankaltainen kuin nykyäänkin. Ensimmäinen asia oli Liettualle ominaisen luonnon- ja kulttuurimaiseman pitäminen kauniina. Tekstiä tukeneet julkaistut kuvat esittivät vaihtelevasti jokia, järviä, metsäisiä mäkiä ja peltomaisemia. Lisäksi erityistä kiinnostusta herättivät Kuurinkynnäs hiekkadyyneineen sekä Palanga, jota kuvattiin Liettuan merelliseksi kesäparatiisiksi hiekkarantoineen.
Toinen kokonaisuus oli maaseudun ja kaupunkien rakennuskanta. Maaseudulta valittiin kuva-aineistoon isokokoisia, hyväkuntoisia ja näyttävin puukoristeluin varustettuja talonpoikaistaloja. Maalaisidylliä täydentämään sopivat usein kuvaukset kansallispukuisista naisista. Nämä valinnat heijastivat oman aikansa ihanteita siitä, kuinka itsenäiset, hyvin toimeen tulevat talonpojat muodostivat kansakunnan selkärangan, ja naisille oli varattu siinä yhteydessä rooli ”oikeiden ja terveiden” kansallisten perinteiden säilyttäjinä.
Kaupungeista esiteltiin yleensä tunnettuja historiallisia julkisia rakennuksia. Eniten huomioita sai pääkaupunki Kaunas, josta löytyi esimerkiksi Vytautasin kirkko ja linnan rauniot. Kaunasin hieman uudemmasta rakennuskannasta valittiin kuva-aineistoon itsenäisen Liettuan yhteiskunnan kannalta symbolisesti merkittäviä rakennuksia kuten oikeusministeriön ja ulkoministeriön rakennukset. Yleiskuvissa näytettiin matkailun näkökulmasta ajattoman tyypillisesti panoraamoja, joiden keskiössä oli vanhakaupunki ja kuvan laidoilla kaupunkikeskustan uudempia osia.
Toiseksi eniten huomiota kiinnitettiin Liettuan ulkomaankaupan solmukohtaan, Klaipėdaan eli Memeliin, josta käytettiin pääasiassa kaupungin saksankielistä nimeä. Kaupunki oli myös 14 asukasluvultaan toiseksi suurin sotienvälisen ajan Liettuassa. Memelistä löytyi paitsi Kuurinkynnään kärki, myös suomalaisia kirjoittajia viehättänyt yhdistelmä uutta ja vanhaa. Memelin suurenmoiseksi kuvattu suuri satama, teollisuuslaitosten runsaus sekä kaupungin ”uudenaikaiseksi suunniteltu [keskusta] leveine katuineen, teattereineen ja hyvine hotelleineen” ilmeisestikin vastasi moderneja mukavuuksia ja dynaamista edistystä ihannoineiden kävijöiden toiveita. Jos siis suomalaisten tarkkailijoiden mielestä liettualainen maaseutu oli tutustumisen arvoinen perinteidensä ansiosta, niin kaupunkien kohdalla ”saksalaista tehokkuutta” edustanut Memel sai jopa enemmän kiitosta kuin pääkaupunki Kaunas.
Liettualaisten syvä uskonnollisuus herätti poikkeuksetta myönteistä huomiota, jälleen ajan arvojen mukaisesti. Erityisenä, myös matkailijoita kiinnostavana osoituksena kristinuskon vahvasta roolista liettualaisessa kulttuurissa nostettiin usein esiin pihoilla ja julkisilla paikoilla näkyneet ristit. Nyky-Liettuankin tunnetuimpiin nähtävyyksiin kuuluva Kryžių kalnas (Ristikukkula) esiintyi artikkelien kuvituksessa jo tuolloin, jolloin ristejä oli muutama sata (nykyään yli 100 000).
Paikan päällä käyneet suomalaiset kehuivat matkakertomuksissaan aina liettualaisten ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Kun kirjoitettiin tutustumismatkoista esimerkiksi liettualaisten maanpuolustus- tai kulttuurialan järjestöjen toimintaan, emäntiä tai isäntiä kehuttiin aina hyvin lämpimin sanoin. Vaikuttaa siltä, että kyse ei ollut pelkästään muodollisesta kohteliaisuudesta, vaan kirjoituksissa viitattiin usein siihen, että liettualaisilta oli ollut mahdollista konkreettisesti oppia jotain. Esimerkiksi sotainvalidien huoltotyötä pidettiin esimerkillisenä Suomeen verrattuna. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että aikakauslehtien ja erikoisteosten kautta Liettuasta välittyi suomalaiselle lukijakunnalle lähtökohtaisesti myönteinen ja monissa tapauksissa suorastaan ylistävä kuva. Voidaan sen pohjalta olettaa, että Liettua näyttäytyi varsin houkuttelevalta matkailumaalta. Maailmansotien välisen ajan nykypäiviin verrattuna hankalat liikenneyhteydet ja matala elintaso eivät kuitenkaan mahdollistaneet vielä varsinaista massaturismia, vaan matkustaminen Suomesta Liettuaan oli käytännössä vain harvalukuisen eliitin ulottuvilla.
Kirjoittanut historian professori Kari Alenius Liettua-lehteen 2024.
Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan osoitteessa: Liettua-lehdestä 2024
