Liettuan pyöräreissun haasteita
Niin Suomen ukrainalaisena kuin jokaisessa entisen Neuvostoliiton maassa käyneenä ja perehtyneenä, Baltian itäiset alueet tuntuivat minulle tuntemattomilta. Baltian maista Liettua ja Viro ovat kehittyneet suhteellisen varakkaiksi länsimaiksi samalla kun Latvia on jäänyt kehityksessä naapurimaidensa jälkeen. Päätin siksi hankalan matkailun koronavuonna 2021 pyöräillä tuntemattoman itäisen Viron halki. Silloin opin Virosta sen, etteivät itäiset alueet ole vielä todellakaan kehittyneet Tallinnan tai Tarton tavoin. Kehittyvät alueet rappioromantiikallaan ja ystävällisillä ja aidoilla ihmisillään kuitenkin kiehtoivat minua kovasti ja päätin että haluan nähdä muitakin itäisen Baltian alueita. Polkupyöräily toi mielestäni tarpeeksi haastetta. Hyötyliikunnan lisäksi kohteita oppii arvostamaan aivan toisella tavalla kuin autolla tai bussilla matkustettaessa ja niitä myös näkee enemmän.
Polkupyörän kuljetin helposti laivan autokannella Helsingistä Tallinnaan. Baltian maiden halki kuljetus onnistuu julkisilla kuitenkin lähes ainoastaan kunkin maan rautateillä. Kuljetin polkupyöräni Kaunasiin tarkoituksena pyöräillä Vilnasta itärajaa pitkin aina Latvian Daugavpilsiin saakka. Merkittävä haaste pyörän kuljetuksessa on kuitenkin se, että junat eivät keski-Euroopan tavoin liikennöi suurkaupungista toiseen, vaan korkeintaan valtakunnallisille rajoille saakka. Lisäksi – toisin kuin Viron Elron – Liettuassa ja Latviassa monet junat liikennöivät erittäin harvoin, ja korkeintaan muutaman kerran päivässä. Saapuessani Viron ja Latvian rajalle Valgaan klo 15:40, oli viimeinen juna Valgasta Riikaan lähtenyt liikkeelle jo klo 15:20 jonka vuoksi pyöräilin 50 km valtakunnan rajan ylitse Valmieraan. Sieltä otin aamujunan kohti Riikaa, josta jatkoin itäiseen Daugavpilsiin. Matkaa oli jatkettava jälleen polkupyörällä 45 km valtionrajan ylitse Liettuaan kohti Turmantasin kylää, josta Liettuan junat liikennöivät.
Tunnelmat Liettuan rajalla & Vilnan leirintäalueella
Rajan ylittäminen Liettuaan tuntui todella ansaitulta ja öinen pyöräily kuun valossa rajakaupunki Zarasaista Turmantasiin oli kuin satukirjasta. Kuu valaisi horisontissa olleen usvan aivan järven näköiseksi, ja alamäkeen päästyäni sukelsin polkupyörällä usvan lävitse lehmien laidunmaiden kautta synkälle metsätielle. Ensimmäisen kerran katuvalaistukseen pääsin perillä Turmantasin rautatieasemalla klo 01 yöllä. Pikkukylä Turmantasissa ei ole yöpaikkoja eikä leirintäaluetta, mutta tällä kertaa junan älyttömät lähtöajat olivat kuin minulle tehty. Ensimmäinen vuoro – jonka otin – lähti klo 04, muut vuorot lähtivät klo 05, klo 06, klo 08 ja viimeinen klo 13. En vieläkään käsitä miksi kaikki junavuorot lähtevät niin aikaisin ja viimeinenkin alkupäivästä. Ilmeisesti ainakin töistä pääsevät kotiin inhimillisempään aikaan. Valvoin siis koko yön, ja 10 minuutin junanvaihto Vilnassa oli kaoottinen. Polkupyörän peräkärryn takia vanhoihin juniin nousu ja poislähteminen – juna-asemien portaikoista puhumattakaan – ovat hiukan haasteellisia. Sekä polkupyörä että painava kärry on nostettava käsin vaikeissa paikoissa. Seuraavaksi rentouduin Kaunasissa ja tein ystävieni kanssa lyhyen reissun itäisen Puolan Bialowiezan kansallispuistoon pyörän jäädessä Liettuaan odottamaan varsinaista pyöräreissua.
Muutaman päivän Puolan liftausreissuni jälkeen oli aika suunnata Vilnaan. Vilnassa yöpaikaksi valikoitui Downtown Forest Hostel & Camping, joka osoittautui aivan huikeaksi yöpaikaksi. Tämä viihtyisä puutarhamainen yöpaikka sijaitsi aivan suosikkipaikkani Užupisin taiteilijoiden tasavallan vieressä. Downtown Forestissa yhdistyivät siis leirintäalue, karavaanarialue, vuokramökkikylä ja hostelli, Lisäksi hostellin terassibaari järjesti ohjelmaa useita kertoja viikossa laulavista liettualaisartisteista stand up-esityksiin. Vallitseva maailmantilanne – jonka Liettua on ottanut esimerkillisesti tosissaan – näkyi Vilnan katukuvassa Ukrainan symbolein, valkovenäläisin oppositiolipuin, kriittisesti naapurimaista Venäjästä ja Valko-Venäjästä sekä myös Kiinasta kertovin näyttelytauluin. Vierailin myös kuuluisalla Trakain linnalla hiukan oikaisten lähijunalla. Tällä kertaa junassa oli matala lattia, eikä leirintäalueelle jätetystä peräkärrystäkään ollut vaivaa.
Šalčininkai & Valko-Venäjän ympäröimä Dieveniškės
Seuraavat kolme päivää ja 180 km pyöräilinkin Šalčininkain alueella Valko-Venäjän rajan läheisyydessä. Heti pyöräreissuni alkuun hermoja raastoi noin 10 km ylämäki Vilnasta lähdettäessä. Suuret mäet tulevat välillä yllätyksinä, kun Baltian ajattelee usein hyvin tasaiseksi vuoristojen puuttuessa. Šalčininkaihin, vain 4 km päähän Valko-Venäjän rajasta saavuin keskiyöllä. Hotellissa huomasin alueen erikoisuuden, joka on peräisin jo historiallisen Puola-Liettuan ajoilta. Alue on edelleen osin puolankielistä. Hotellin aula oli koristeltu valkopunaisista kukista, jotka muodostivat Puolan lipun. Hotelli oli illalla kaupungin ainoa menomesta, jonne valmistuneille ammattikoululaisillekin oli järjestetty juhlat. Hotellissa henkilökunta ja juhlaväki puhuivat pääosin venäjää. Samaan aikaan kaikki hotellin kyltit lukivat kuitenkin ainoastaan liettuaksi, puolaksi ja englanniksi. Valkovenäjän kieltä en nähnyt enkä kuullut koko alueella laisinkaan rajan läheisyydestä huolimatta.
Aamulla suuntasin polkupyöräreissuni pääkohteeseen Dieveniškėsiin joka on Valko-Venäjän ympäröimä alue sinne johtavaa tietä lukuun ottamatta. Olin kuullut alueesta ristiriitaista tietoa, että sinne joko pääsisi, tai että se olisi suljettu matkailijoilta. Alueelle saapuessani autotiellä odotti eräänlainen rajavartiolaitoksen tarkastuspiste, vaikken ollut poistumassa Liettuasta. Passi tarkastettiin niin että se vietiin tarkastuskoppiin, samalla kun minua käskettiin näyttämään reppuni sisältö. Minulta kysyttiin mm. miksi olen matkustamassa alueelle ja mitä siellä teen. Pyöräilen tietysti ja tutustun alueeseen. Pääkohteeni alueella oli Norviliškėsin linna, joka Booking.comin varausmahdollisuuksien perusteella toimi vielä hetki sitten hotellina, mutta näytti hylätyltä minun vieraillessani heinäkuussa 2022. Norviliškėsin linnaa ympäröi vain 50 m päässä oleva Valko-Venäjän raja. Kävin viereisellä hautuumaalla, vain 4 m päässä rajasta picnicillä samalla kun valkovenäläiset rajavartijat pörräsivät ympärillä autoillaan. Raja ei ole leikkipaikka. Diktatuurina jo vuosia tunnettu Valko-Venäjä hyökkäsi yhdessä Venäjän kanssa Ukrainaan vain noin 5 kk sitten. Tunnelma rajalla oli mielessäni absurdi ja jännittynyt, aivan kuin Berliinin muurilla, paitsi toimien nykyisen lännen ja idän kohtauspaikkana. Join länsimaista Pepsiä, söin päärynää ja sämpylää paikassa, jossa Liettua, EU, Schengen, Nato sekä Valko-Venäjä venäläisine liittoineen kohtaavat. Valko-Venäjän puolella edes rajavyöhykkeelle ei pääse yhtä vapaasti, varsinkaan picnicille.
Zeimenan joki & liivijengin tanssiaiset
Kolmen päivän seikkailujeni jälkeen matkasin Vilnan kautta Ignalinan alueelle. Vaikka pyöräilyreittini kulki erittäin epäsuositulla alueella, eikä vastaan tullut koko Itä-Liettuan reissulla yhtäkään polkupyörämatkailijaa, sain järven rannalla Palūšėn lomakylässä huomata kuinka ”koronan jälkeinen” ylivilkas matkailu oli pilannut yöpymissuunnitelmani täyteen buukatussa Tiki Inn hotellissa. Tiki Inn on Polynesia-teemainen yöpaikka puisine toteemipaaluineen, bambukattoineen karnevaalivaloineen. Harmitusta lievensi lähistöllä Kaltanenaissa sijainnut vedenalaisten kasvien täyttämä kirkasvetinen Zeimenan joki. Mietin miksei näin hienoa kohdetta ole merkattu mihinkään. Löysin joen tutkaillessani Googlen Street View-palvelua, eikä paikalla ollut ketään. Illalla päätin mennä katsomaan tanssiaisia Palūšėn rantabaarissa. Tragikoomista kyllä, ne osoittautuivat liettualaisbaltialaisen moottoripyöräkerhon kesäjuhliksi, joita päädyin lopulta katsomaan vierestä oluttuoppi kädessä.
Liettuan Tšernobyl ja kolmen maan rajapyykki
Lopuksi suuntasin Visaginasin kaupunkiin, joka tunnetaan Tšernobylin kaltaisesta Ignalinan ydinvoimalaitoksestaan. Sen toiminta lopetettiin, sillä laitoksen sulkeminen oli ehtona EU-jäsenyydelle. Ydinvoimalaitoksella on edelleen jonkin verran toimintaa, sillä laitosta ei voida esimerkiksi noin vain purkaa. Voimala sijaitsee lisäksi strategisesti erittäin herkässä paikassa, vain 3 km päässä Valko-Venäjän rajasta. Viimeisenä pyöräilypäivänäni Liettuassa, oli luvassa 45 km rajan ylitys Visaginasista Latvian Daugavpilsiin. Maisemat olivat kauniit, mutta matkasta teki ikävän osin se, että Tilzen kylässä asfalttitie muuttui surkeakuntoiseksi soratieksi. Lähestyin samalla mielenkiintoista aluetta. Liettuan, Latvian ja Valko-Venäjän kohtauspaikkaa. Googlauksieni perusteella itse maiden rajapyykille Latviasta koittaneet ihmiset ovat joutuneet pidätetyiksi, mutta luin että Liettuasta rajapyykille saattaisi päästä. Tämä jäi kuitenkin haaveeksi, nähdessäni muutaman kilometrin pituisten polkujen hajaantuvan eri puolille metsää. En olisi halunnut koittaa mikä niistä on oikea tie, samalla tiedostaen, että kyseiselle rajapyykille meno ei välttämättä ole edes laillista. Pyöräreissuni jatkui siis Daugavpilsiin. Latvian puolella soratie jatkui vielä lähes 20 km, mutta toisin kuin Liettuassa, suuri osa vastaan tulleista taloista ja kaupoista oli hylättyjä. Polkupyöräily itäisessä Liettuassa oli elämys, ja se jatkui tästedes Latviassa ja Virossa. Se onkin näiden maiden osalta sitten tarina erikseen.
Teksti & kuvat: Johannes Nikitin
Kirjoittaja Johannes Nikitin opiskelee Kulttuuri- ja yhteiskuntamaantieteen maisterivaihetta Itä-Suomen yliopistossa sekä Venäjän ja itäisen Euroopan asiantuntijuutta Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.
