Seikkailua historiallisen Puola-Liettuan alueella kesällä 2023
Tämänvuotisen seikkailuni aloitin Helsingistä Tallinnan ja Riian kautta. Matkustin meri- ja maateitse juurilleni Ukrainaan moikkaamaan ystäviäni ja nautin Baltian maista, Puolasta ja Länsi-Ukrainan maaseudusta polkupyörällä kaikkiaan kolmen viikon ajan. Polkupyörän sai jälleen helposti laivan autokannelle ja myöhemmin LuxExpress-bussin tavaratilaan. Bussiyhtiön nettisivulla puhuttiin pyörän kasauksesta, mutta kävi ilmi, ettei pyörää tarvitse kasata. Tämä oli helpotus.
Liettualainen biitsi keskellä metsää
Vilnaan saapuessani yövyin ydinkeskustan hienossa ja edullisessa Bed & Blues-hostellissa. Kaupungissa oli hyvin vilkasta erikoisjärjestelyineen Vilnan Naton huippukokouksesta johtuen. Päiväni alkoi ministeriön valgyklalla eli paikallisella ruokalalla. Ruokavalintani oli helppo. Pinkin värinen kylmä punajuurikeitto ja keltaiset perunat oli ehdoton valinta. Šaltibarščiai – eräänlainen kylmä borssi – eroaa perusborssikeitosta mm siinä, että liha usein loistaa poissaolollaan. Keitto tunnetaan myös Puolassa suosittuna kesäkeittona Chłodnik litewski (liettualainen kylmäkeitto).
Koska Vilnassa oli läkähdyttävä hellepäivä, ja kylmä Šaltibarščiai oli nautittu, päätin pyöräillä paikalliselle uimarannalle. Joku saattaa ihmetellä, että mikä Vilnan hiekkaranta, Vilnahan on syvällä sisämaassa. Tämän takia halusinkin ottaa polkupyörästäni kaiken ilon irti ja pyöräillä 15 kilometrin päähän katsomaan minkälaisesta uimarannasta läheisellä lammella oikein on kyse. Matkan varrelle osui Pilaiten historiallinen kylä ruukkeineen tuulimyllyineen. Pilaitesta matka jatkui polkuja pitkin kohti Salotės paplūdimystä eli Salotesin uimarantaa. Liettuan Google-kartat eivät toistaiseksi omaa polkupyöräreittiominaisuutta, joten on tehtävä kompromisseja auto- ja kävelyreitin kanssa.
Perillä Salotės paplūdimys ylitti kaikki odotukseni yksinkertaisesta yleisestä uimarannasta. Hiekkaisen rannalle johtavan asfalttitien pientareille oli parkkeerattu paljon autoja ja itse rannalla riitti väkeä. Vaikka ilma tuntui hyvin kuivalta, oli biitsin läheisyyteen sytytelty nuotioita ruuanvalmistusta varten. Rannalla näki myös kalastajia virvelöimässä. On vaikea uskoa, että kyseisellä lammella kalastaminen olisi sallittua. Hauskan tunnelman toi myös rantabaari shashlik-grilleineen uima-altaineen, joka soitti liettualaista hittimusiikkia. Sattumoisin NATO-Summitista johtuen myös helikopterit lensivät rannan ylitse muodostelmassa ihmisten hurratessa rannalla. Tämä teki hetkestä entistäkin mieleenpainuvamman.
Outo täti Vilnassa Valko-Venäjän asialla
Takaisin keskustaan polkiessani reittini vaihtui autotien pientareista mäkisiin metsäpolkuihin ja oikoteihin ennen keskustan upeita pyöräteitä. Illan evääksi söin liettualaisia lihapasteijoita ja hostellille päästyäni keskustelin kanadalaisen reppureissaajan kanssa matkailusta Euroopassa ja Kanadassa. Kun mainitsin ukrainalaisista taustoistani, eräs täti osallistui keskusteluumme. Hän kertoi olevansa Valko-Venäjältä ja sanoi että tuntee olonsa vapaaksi Liettuassa. Ukrainan sodan kiihdyttyä vuoden 2022 suurhyökkäyksen myötä Liettua on ollut Euroopan vankimpia demokratian puolustajia. Maan välit ovat huonot autoritaarisiin maihin, kuten Venäjälle, Valko-Venäjälle ja Kiinaan. Vapaan Valko-Venäjän valkopunaiset liput liehuvat eri puolilla Vilnaa. Kiinan hermoja taas raastaa Tiibetin puisto Uzupiossa. Eniten kaduilla näkee jotain mikä suututtaisi erityisesti Venäjän hallintoa. Ukrainan lippuja. Liettuassa näin niitä enemmän kuin Ukrainassa, jossa olin muutaman päivän kuluttua. Kävin viimeisen puolen vuoden aikana ainakin 11 Euroopan valtiossa enkä havainnut missään muuallakaan yhtä paljon Ukrainan lippuja kuin Vilnassa.
Keskustelujemme päätteeksi suuntasin kaupungille illalliselle. Valkovenäläistäti halusi ehdottomasti ja väkisin tulla mukaani lupaani kysymättä. Ajattelin kohteliaasti, että ehkä täti olisi vain lyhyen aikaa seurassani. Hän oli epämiellyttävän takertuva tapaus ja oli valmis, vaikka juoksemaan perässäni kiihdyttäessäni kävelyvauhtia. Samalla hän koitti kysellä henkilökohtaisuuksiin meneviä kysymyksiä ukrainalaistaustaani liittyen. Vaistoni pakotti minut Itäisen Euroopan asiantuntijuutta opiskelevana esittämään kysymyksiä myös hänelle. Kysyin, mitä hän Liettuassa teki ja että oliko hänellä kenties kaksoiskansalaisuus tai sukulaisia Liettuassa. Hän vastasi, että olisi saapunut aiemmin päivällä Valko-Venäjältä ja kuinka hän olisi visiitillä turistiviisumilla. Viimeistään tämä sai hälytyskellot soimaan jo valmiiksi ahdistavasta tungettelusta.
EU-maista ensikädessä Liettua, Latvia, Viro, Suomi ja Puola ovat 2022 lakkauttaneet turistiviisumeiden myöntämisen tai mitätöineet vanhemmat turistiviisumit Venäjän ja Valko- Venäjän kansalaisille. Kun sanoin vakavasti ja hyvin epäuskoisesti, että eihän se voi olla mahdollista, että hän olisi tullut turistiviisumilla Liettuaan, hän jätti minut lopulta rauhaan. Minulle jäi vaikutelma, että hän jäi kiinni valheesta, jonka vuoksi hän pakeni paikalta. Häntä ei myöskään näkynyt hostellihuoneessa ennen kuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hän haki tavaransa ja lähti.
Krakova ja Itä-Puolan Przemysl
Matkani jatkui aamulla Etelä-Puolaan uudella Vilna-Krakova-junayhteydellä. Junayhteyttä operoi LTG Link (Liettuan valtion rautatiet) yhteistyössä PKP:n (Puolan rautatiet) kanssa. Polkupyöräpaikan sai varattua LTG Linkin sivuilta lipunoston yhteydessä. Junalippu näyttää yhtä yhtenäistä matkaa, mutta Liettuan Mockavassa tapahtuu junan vaihto neuvostoliittolaisen ja kansainvälisen raideleveyden vaihtumisen vuoksi. Junamatka kestää yli 12 tuntia. En ehtinyt Vilnassa eväskauppaan ennen matkaa, mutta sekä liettualaisessa että puolalaisessa junassa – joilla matka operoidaan – löytyy monipuolinen eväs- ja kahvikärrypalvelu. Ilmeisesti Euroopan turvallisuustilanteen takia Suwalkin käytävällä Liettuan ja Puolan rajalla tapahtui puolalaisten suorittama rajapassitarkastus.
Vietin upeassa Krakovassa yhden yön. Kävin syömässä perinteisessä Bar Mlecznyssä joka nimestään huolimatta ei ole baari vaan eräänlainen sosialisminaikainen pienoiskanttiini, josta saa puolalaista kotiruokaa edullisesti. Tilasin samana päivänä kaksi puolalaista klassikkoa, pierogit sekä Chłodnik litewskin eli liettualaisen kylmän borssin, jota söin Vilnassa. Puolassa Liettuan ja Ukrainan keittiöt oikeastaan kohtaavat toisensa. Kuten kylmän borssin kanssa, Pierogit eli keitetyt taikinanyytit tunnetaan Ukrainassa nimellä Vareniki! Kyseessä on jälleen oikeasti sama ruoka, jota vain eri nimellä kutsutaan paikalliseksi. Krakovasta suuntasin kohti itäistä Przemyslin kaupunkia.
Junalippujen osto ei ollut yhtä helppoa kuin liettualaisen LTG Linkin sivuilta. LTG Link ei jostain syystä toimi Puolassa, ilmeisesti kilpailusyistä. LTG on joutunut useiden palvelunestohyökkäysten kohteeksi Venäjän ja Kiinan toimesta. PKP:n eli Puolan rautateiden sivusto taas on kuin 1990-luvulta, eivätkä sen lisäpalvelut – kuten tarvitsemani polkupyöräpaikka – toimi, muuten kuin puolaksi. Onneksi Googlen selain voi kääntää sivuston, hiukan kämäsesti tosin. Lipunosto onnistui ja puolankielinen junalippu ilmestyi sähköpostiini. Esteettömyydessä Krakovan asemalla – kuten myös Vilnan asemalla – olisi vielä petrattavaa. Polkupyörä oli välillä kannettava portaikossa koska hissit olivat epäkunnossa juuri siellä missä niitä olisi tarvinnut.
Vietin yhden yön itäpuolalaisessa Przemyslin kaupungissa aivan Ukrainan rajan tuntumassa ennen aamuista lähtöäni Lviviin. Yöpaikka oli opiskelija-asuntolasta kesäksi tehty hotelli ja se oli selkeästi ukrainalaisia varten. Keskustelin hotellityöntekijän kanssa venäjän, ukrainan ja tietämäni puolan sekoituksella, sillä hän puhui ainoastaan puolaa. Hän sanoi tilanteen olevan pelottava myös Przemyslissä. Tiesin että muutama päivä sitten Lvivissä 93 km päässä venäläisraketti oli osunut asuintaloon ja että 2022 yksi torjuttu raketti lensi Puolan puolelle Przewodówin kylään. Tiedostin tämän olevan terrorismia ja että pelolle ei saisi antaa valtaa. Helteisenä aamuna jatkoin nimittäin matkaani pyörällä vain 13 km päähän Ukrainan rajalle, jonka ylitys polkupyörän kanssa sujui nopeasti ja helposti Shehynin kautta. Uutiskuvista tuttua ruuhkaa rajalla ei enää ollut. Shehyni on ainoa rajanylityspaikka, joka sallii kävellen ja pyöräillen ylittämisen.
Ukrainassa tuttujen näkemistä ja havaintoja Lvivin ja Kiovan arjesta
Rajalta otin pikkubussin Lviviin. Tunnelma oli hiukan jännittynyt. Suomen ulkoministeriö on luokitellut Ukrainan ”poistu välittömästi”-kategoriaan. Kun soitin Lvivin lähestyessä ystävälleni kuski sanoi, että puhelu olisi katkaistava heti ja puhelin laitettava pois näkyviltä sillä olimme lähestymässä tarkistuspistettä, jonka kohdalla kaikenlainen puhelimen käyttö oli ehdottomasti kiellettyä. En tosiaan ollut millään sotaturismimatkalla. Sodan raunioita en tullut katsomaan, eikä niitä tullut vastaan yli viikon vierailuni aikana. Lviviin päästyäni vein polkupyöräni hostellin vintille varastoon Kiovan reissuani varten. Lähdin illaksi vielä kävelylle Lvivin keskustaan.
Pyhän Yrjön Katedraalilla ja Ivan Frankon puistossa sain tuntea ensimmäisen sodanaikaisen kulttuurishokkini. Samaan aikaan kun minua hiukan jännitti ja pelotti, näin kuinka aukioilla ja puistoissa kymmenet lapset leikkivät iloisesti suihkulähteiden loiskeessa katulaulajien soittaessa. Olin tunnevuoristoradan keskellä. Pelottavinta Ukrainassa käydessä oli nimittäin se, kuinka tavallista elämää kaikki elivät kauempana rintamasta. Puoliukrainalaisena tiedostin, että ihmiset jatkavat elämäänsä niin normaalisti kuin mahdollista, mutta kun se olikin erittäin ERITTÄIN normaalia. Näky oli kuin Esplanadilla parhaana kesälauantaina. Kaikki, ravintolat, baarit, kahvilat ja kaupat olivat auki, hyllyt täynnä tavaraa, diskovalot vilkkuivat ja yökerhot jyrisivät. Sotatilaa ei huomannut lähes mitenkään, paitsi puhelimeeni lähetetystä puolankielisestä viestistä, jossa kerrottiin turvapaikasta Puolassa. Laulajat ja erinäiset artistit lauloivat sodasta ukrainaksi, mutta jos en osaisi kieltä, en huomaisi sitäkään. Jotkut historialliset patsaat tai rakennusten ikkunat olivat hiekkasäkein suojeltuina. Ulkonaliikkumiskielto oli kello 00–05 jolloin oli oltava kotona, ellei esimerkiksi halua viettää tuota aikaa yökerhossa lukittujen ovien takana.
Aamulla matkustin muutamaksi päiväksi Kiovaan tapaamaan ystäviäni. Oli ihanaa nähdä ystäviä ja tuttavia mutta samalla pelottavaa saada puhelimeen muutama ilmahälytys Kiovan vierailuni aikana. Ukrainalainen – ja täysin ukrainankielinen – KyivStar-puhelinliittymäni kertoi varoitukset ajantasaisine tilannekarttoineen. Ilmahälytykset tulivat yleensä vain ukrainaksi ja kerran englanniksi. Kielitaito on siis elintärkeä tämän päivän Ukrainassa. Kun ilmoitus tuli englanniksi oli tilanne tosi pelottava. Kyse oli vakavammasta uhasta. Luulin ystäväni soittavan minulle mutta sydän pomppasi kurkkuun, kun värisevässä puhelimessani lukikin ”mene heti väestönsuojaan lähimmälle metroasemalle!”. Pälyillessäni ympärilleni valtavassa risteyksessä kaikki tuntuivat kuitenkin jatkavan elämäänsä normaalisti naureskellen, aivan kuin mitään ei olisi meneillään kahviterassien soittaessa diskomusiikkia. Hälytyssireeniä en ulkona kuullut, mutta ystäväni kuuli sellaisen toisella puolella kaupunkia ja meni suojaan joksikin aikaa. Yleensä tilanne on nopeasti ohitse, mutta kuitenkin epävarma. Ihmiset tuntuivat suhtautuvan ilmahälytyssovellukseen kuin moni aikanaan koronavilkkuun. Tilanne on nähty ja koettu niin monta kertaa pommisuojineen, että siihen on totuttu ja turruttu. Ilmanpuolustukseen ja siihen ettei raketti osu kuitenkaan juuri omalle kohdalle uskotaan vahvasti. Näitä seikkoja lukuun ottamatta nautin Kiovassa vietetystä ajastani.
Pyöräilyä Länsi-Ukrainassa historiallisen Puola-Liettuan mailla
Kiovasta jatkoin yöjunalla takaisin Länsi-Ukrainan Lviviin entisen Puola-Liettuan alueelle polkupyöräilemään. Yöjunassa matkustin kolmannessa luokassa. Vaununvalvoja oli vahvassa humalassa ja vaunun vakauttaja oli rikki, joten vaunu heilui kuin vanha pesukone koko matkan jokaisessa käännöksessä. Lvivistä tein polkupyöräreissuja neljänä päivänä. Pääkohteenani oli Pidhirtsin upea katedraali ja linna. Molemmat ovat Puola-Liettuan aikaisia rakennuksia. Matkustin osan matkasta ikivanhan puupenkkisen lähijunan kyydissä. Kontrasti oli vahva. Keskeltä köyhän maaseudun lehmiä ruosteisine vesitorneineen, eteen ilmestyikin yhtäkkiä upea ja valtava Roomalaiskatolinen kirkko.
Pidhirtsin kylässä hulppeaa kirkkoa vastapäätä sijaitsee Pidhirtsin palatsi, jonka puolalaista vaikutusta ei voi olla arkkitehtuurista huomaamatta. Pidhirtsi päätyi vasta toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle ja 1991 lähtien Ukrainan valtiolle. Pidhirtsi voi tuntua etenkin puolalaisille eräänlaiselta menetetyltä Karjalalta. Olenkin lukenut aikanaan kirjan Viipurin venäläisistä rakennusmiehistä, jotka pakotettiin remontoimaan suomalaiskartanosta kolhoosi, mm maalaamalla freskot ja upeat tapetit piiloon. Vaikutti siltä, että näin oli käynyt myös Pidhirtsin palatsille. Nykyisessä Puolassa vastaavanlaisessa palatsissa olisi ollut herttuattarellinen sisustus kristallikruunuineen antiikkihuonekaluineen freskoineen. Pidhirtsissä palatsin huonekaluista ja sisustuksesta ei ollut enää jälkeäkään ja seinät ja katto olivat valkoisia. Ainoastaan kakluunit ja oviaukot olivat säilyneet vanhoilta ajoilta, ilmeisesti siksi koska niitä ei voitu varastaa Moskovaan toisin kuin kaikki irtaimisto.
Paluumatka polkupyörällä alkaa
Edessä oli noin 100 km matka Länsi-Ukrainan Lvivistä Itä-Puolan Przemysliin. Päätin yöpyä reissun puolivälissä Sudova Vyshnjan kylässä. Edessäni oli raskaasti liikennöity luotisuora maantie, jonka varrella tuli vastaan mm betonisia mosaiikkibussipysäkkejä, kultakupolisia kirkkoja, luonnonsuojelualueita ja vanhasta pioneerileiristä tehty lomakylä. Ukrainalaisen kasakkakyläteeman omaavassa Hotelli Miragessa piti olla kylpyläosasto, mutta pettymyksekseni uima-allas oli remontissa. Päätin sen vuoksi illalla ottaa autokyydin Javorivin kylässä sijaitsevaan yökerhoon. Tie Sudova Vyshnjasta oli niin huonossa kunnossa, että kuski puikkelehti vastaantulevien kaistan pientareella useasti 30 km/h vaikka nopeusrajoitus oli 80 km/h. Ukrainassa usein vain päätiet on saatu kunnostettua.
Aamulla suunta jatkui Shehyniin rajalle helteessä polkien. Rajanylityspaikka joutui vuonna 2014 Venäjän televisiopropagandan kuvauspaikaksi. Televisiolähetyksessä paikan päällä ollut reportteri väitti pitkän ja panikoivan autojonon johtavan Venäjälle. Taustalla kuitenkin näkyi nolosti Ukrainan rajavartiolaitos Shehynissä Puolan rajalla. Rajan ylitys oli helppoa. Ukrainassa oli pari maantiepassintarkastusta ja rajatarkastus, ja ne sujuivat nopeasti. Haastetta toi lähinnä polkupyöräni tavarankuljetuskärryn availu Puolan puolella. Puolassa jonotus kesti, sillä jokaisen tavarat seulotaan tarkkaan läpi. Tämä ei kuitenkaan ole uusi käytäntö, sillä olen kokenut saman jo tammikuussa 2017.
Aikamatka takaisin Puolaan
Pyörätie rajalta Przemysliin oli hyväkuntoinen. Tuntui kuin olisin matkustanut juuri 50 vuotta ajassa eteenpäin. Ukrainalaisten maalaiskylien ja ortodoksikirkkojen katoaminen ja vaihtuminen hyvin hoidettuihin teihin, peltoihin ja pihoihin vaati pientä totuttelua. Tosin kiiltelevät kultakupolit vaihtuivat vihreäksi värittyneisiin kirkontorneihin. Przemyslissä yövyin taas opiskelija-asuntolassa, joka tosin vei takaisin 1970-luvulle kulahtaneella sisustuksella. Keskustelut suomalaisten hintavista opiskelijayksiöistä huvittivat, kun näin minkälaisissa oloissa jotkut puolalaisopiskelijat elivät. 4 sänkyä, työpöytä ja vaatekaappi ahdettuna huoneeseen. Sain Ukrainan jälkeen Puolassa kulttuurishokin aikaisista kiinnioloista. Kaupat, ravintolat ja baarit menivät kiinni aikaisin, vaikka eihän Puolassa mitään ulkonaliikkumiskieltoja ollut. Rajan takana Ukrainassa paikat olivat auki lähes ulkonaliikkumiskieltoon saakka. Taustasyynä lienee Puolan katolilaisuus. Aamulla matkani jatkui jälleen Krakovaan, jossa vietin päiväni kaupunkia kierrellen. Kiinnitin huomiota taivaalla lenteleviin lentokoneisiin, sillä matkustajakoneita ei Ukrainan taivailla nyt sodan aikana lennä. Vastaan tuli myös kirkko, jolla oli identtinen enkelipylväs ukrainalaisen Pidhirtsin kirkon kanssa.
Takaisin Liettuaan ja Latviaan
Paluumatkani Vilnaan Liettuaan lähti klo4 aamulla, jonka vuoksi sain Krakovassa nukuttua melko lyhyet yöunet. Pienen paniikkihärdellin aiheutti myös se, etten ilmeisesti väsyneenä kuullut herätyskelloani. Junan lähtöön oli 25minuuttia aikaa. Heräsin ensimmäiseen torkkuun. Alkoi paniikinomainen pukeminen, viimeisten tavaroiden pakkaus ja pyöräily juna-asemalle. Onneksi asema oli vain 5min pyörämatkan päässä hostellista. Juna-aseman hissit eivät tietenkään toimineet, joten jouduin juoksemaan portaikkoa eestaas jotta sain pyörän ja kuljetuskärryn laiturille. Äkäisestä lähtöajasta huolimatta junassa ei ollut makuuvaunuja, mutta minä ja tuntematon hyttikaverini nukuimme poikittain penkeillä Varsovaan saakka. Koko kymmentuntisella matkalla kohti Liettuan Mockavaa oli meneillään paljon juna-asemaremontteja. Tämä saattaa liittyä tulevaan Rail-Baltic-ratayhteyteen, jolloin asemista pyritään tekemään mahdollisimman esteettömiä.
Vilnassa vietin pari päivää, mm Uzupiossa ja sen tiibetiläisessä puistossa kiertäen. Näin edelleen enemmän Ukrainan lippuja kuin Ukrainassa alle viikko sitten. Tykästyin Vilnassa No Forks Mexican Grill-nimiseen ruokapaikkaan, mutten suinkaan meksikolaisten ruokien vaan Mac And Cheese-aterian eli siis juustoisen makaronikulhon takia. Reissuni viimeiset päivät vietin Latviassa ja Virossa, joihin jatkoin FlixBussilla. Parin päivän edestä pyöräilin Riian lähistöllä. Matkustin mm hylätylle lentoasemalle, hiippailin salaa hylättyyn uimahalliin ja kävin sekä Vakarbullin että Jurmalan upeilla hiekkarannoilla.
Latvialainen höyryveturimatka ja kapeat raiteet
Pääkohteeni Latviassa oli Riiasta kolmetuntisen junamatkan päässä Gulbenessa jonne pääsee helposti vain viikonloppuisin. Luvassa oli matkustus kapearaidejunalla (venäjänkieliseltä nimeltään uzkokoleijka), jota yleensä käyttävät vain eläkeläiset mökkimatkailuun. Raideleveys on vain metrin, ja se näytti huvittavalta tavallisiin raiteisiin verrattuna. Kyseessä ei kuitenkaan todellakaan ole mikään huvipuistojuna. Alun perin tarkoitukseni oli matkustaa uzkokolejkalla Ukrainan Karpaateilla, mutta ne oltiin keveytensä ja helpon pura-kasaa-ominaisuutensa vuoksi otettu uusiokäyttöön muualle 2022 jälkeen. Oli lopulta onni onnettomuudessa, että päädyin kokeilemaan kapearaidejunaa juuri Koillis-Latviassa, sillä lauantaisin junaa liikennöidään dieselveturin sijaan vanhan ajan höyryveturilla! Gulbenen ja Alūksnen kylien välinen kapearaideyhteys on 130 vuotta vanha. Ostin tavallisen edestakaisen junalipun 9 euron hintaan. Vain käteinen käy. Gulbenessa oli ennen junan lähtöä aikaa käydä tutustumassa mm viereisessä junamuseossa ja veturihallissa. Paikalla oli mm Latviaan päätynyt Viron neuvostotasavallan KGB-vaunu sekä vetureiden kääntöpöytä, jossa sai kokeilla resiinaa.
Itse junamatka oli huikea elämys junaryöstöesityksineen. Se että minulle annettiin peruslipulla käytäväpaikka retkituolilla ei haitannut, sillä sain helteen keskellä pitää ovea auki junan liikkuessa. Nopeus oli 15–40 km/h, eli junan saisi juosten kiinni. Itse jouduin näin tekemään Alūksnesta lähdettäessä takaisin Gulbeneen, sillä juna päätti lähteä liikkeelle puoli tuntia aikataulusta etuajassa. Palasin kauppareissulta, kun näin junan notkahtavan liikkeelle. Lähes ainoana englannin- ja venäjänkielentaitoisena pääsin auttamaan junan hiilimies Igoria mm kuulutusten kanssa. Igor kertoi minulle samalla mistä hän työssään piti ja mistä ei. Yleensä kyse oli asiakkaista, jotka olivat joko ihania tai liian pihalla kaikesta.
Pärnu & Torin luonto
Viimeisenä kohteenani telttailin Viron Pärnussa. Kaupunki on kaunis etenkin keskustan ja uimarantansa osalta. Lähiöt muistuttivat joko kerrostaloiltaan Espoon Suvilahtea tai omakotitaloiltaan Westendia. Pärnussa kuuli paljon suomea, sillä se on suomalaisten ja virolaisten suursuosiossa etenkin rantansa ja kylpylöidensä osalta. Leirintäalueeni Camping Esplanaadissa oli kokeneita retkeilijöitä ja polkupyöräreissaajia. Viimeisenä päivänä suuntasin pyörällä Pärnujokea pitkin Tori-nimiseen kylään, jonka rannalta löytyi kivinen jyrkänne ja pari upeaa luolaa.
Teksti & kuvat: Johannes Nikitin
Kirjoittaja, suomalaisukrainalainen Johannes Nikitin opiskelee klulttuuri- ja yhteiskuntamaantieteen maisterivaihetta Itä-Suomen yliopistossa sekä Venäjän, Ukrainan ja itäisen Euroopan asiantuntijuutta Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.
