Ikuisuuden perspektiivi – kirjailija turvallisena lähikontaktina

Liettualainen runoilija ja esseisti Eugenijus Ališanka kirjoittaa, että ”kirjallisuus alkaa siitä, mihin elämä loppuu”. Emme kaipaa kirjallisuutta silloin, kun olemme kiinni arkisissa askareissa, rakastuneita tai ihailemme auringonlaskua. Kirjallisuus nousee elämän marginaaleista, ja sen merkitys vahvistuu silloin, kun itsemme ja elämän väliin tulee etäisyyttä. Koronakriisi on repinyt kuiluja elämäämme. Se on kaventanut elinpiiriämme, kutistanut sosiaalisia ympyröitä ja vienyt monelta työn. Olemme etäällä monista tärkeistä ja tutuista asioista, ja koko elämä on kummallisesti kallellaan.

Kahden ensimmäisen kotona vietetyn viikon ajan elin kriisi- ja poikkeustilaa. Keskityin ekaluokkalaisen opetukseen, pidin huolta että meillä nukutaan riittävästi, ulkoillaan ja syödään terveellisesti. En tarttunut ensimmäiseenkään kirjaan. Luin ainoastaan uutisia. Asioiden loksahdeltua jonkinlaisiin uomiinsa, aloin kaivata kirjallisuutta. Kahlasin ja rämmin tiheän uutissumun läpi kirjahyllylle, josta etsin itävaltalaisen psykiatri Viktor Franklin luoman käsitteen mukaista ”ikuisuuden perspektiiviä”. Aloin pohtia strategiaa selviytymiselle, ja uskoin kirjallisuuden tulevan siinä apuun.

Franklin mukaan me tarvitsemme toivoa selvitäksemme, toisin sanoen, tarvitsemme toivoa, jotta kykenemme elämään. Liettualaisessa kirjallisuudessa tätä väitettä ovat tukeneet Siperian karkotuksista kirjoittanut Dalia Grinkevičiūtė, ja Stutthofin keskitysleiriltä selvinnyt Balys Sruoga (teoksessa Dievų miškas, suom. Jumalten metsä). Grinkevičiūtė kirjoitti ihmisen sinnikkyydestä ja kyvystä selviytyä silloinkin kun se tuntuu täysin mahdottomalta. Hänen perheensä kuljetettiin Siperiaan hänen ollessa 14-vuotias. Isä vietiin muusta perheestä erillään vankileirille Omskin alueelle, ja Dalia äitinsä ja veljensä kanssa Trofimovskiin Jäämeren rannalle. Kuoleman, sairauksien, kylmyyden, nälän ja täysin epäinhimillisen elämän keskellä nuori Dalia kykeni näkemään kauneutta – hän kirjoittaa pysäyttävästi kaiken kauheuden keskellä siitä, miten laaja ja upea taivas tundralla on. Hänen oppimisen halunsa ja kauneudesta ammentaminen antoivat hänelle toivoa ja voimaa jaksaa.

Professori Sruoga kirjoitti keskitysleiriltä kotiin vaimolleen ja tyttärelleen, ja kannusti heitä pysymään vahvoina ja säilyttämään toivonsa. Hänen sisäisen maailmansa valo ja usko tulevaisuuteen vertautuu niin ikään keskitysleirille joutuneen Franklin kokemukseen: ”Sisäisen elämän vahvistaminen auttoi minua vankina pakenemaan tyhjyyttä, lohduttomuutta ja olemassaolon henkistä köyhyyttä”. Sruoga ja Grinkevičiūtė kirjoittivat molemmat todistajanlausuntonsa toisen maailmansodan aikaisista tragedioista. Kirjat eroavat siten, että Grinkevičiūtėn päiväkirjamainen teos on autenttisen henkilökohtainen, kun taas Sruoga etäännytti kerronnan itsestään. Sruoga kirjoitti fiktiivisesti kokemuksestaan ja muistoistaan keskitysleiriltä, jossa hän oli viettänyt kaksi vuotta. Hän ei kuvaile omaa elämäänsä leirillä, eikä kirjoita kärsimyksistään tai kokemastaan vääryydestä. Romaani muistuttaa novellikokoelmaa tai elokuvakäsikirjoitusta, jossa on kuvattu leirin tapahtumia ja siellä eläneitä ihmisiä. Henkilöhahmojen koomisuus ja kerronnan ironia eivät vähennä todistajanlausunnon merkitystä ja arvoa.

Kun matkustus muihin maihin ja jopa oman maan sisällä on estetty, on ”matkoja” muihin maihin, kulttuureihin ja tutustumista ihmisiin löydettävä kirjallisuuden kautta. Eristäytymisen ja epävarmuuden aikana kaikki dialogi tuo turvaa. Näin suurten ja mullistavien muutosten keskellä aivomme reagoivat muutokseen hitaasti. Kirjoista löytyvä viisaus ja oivallukset voivat olla kullan arvoisia muutoksiin sopeutuessa. Dialogi itsen ulkopuolelle ajassa ja paikassa helpottaa uuteen elämään ankkuroitumista. Ihmiset ovat selvinneet vaikeista tilanteista ennen meitä, ja ihmiset taistelevat samanlaisten kysymysten ja tunteiden kanssa myös muualla.

Rajat kulttuuri- ja taidetapahtumiin on suljettu samaan tapaan kuin valtiomme rajat. Emme voi kohdata toisiamme teattereissa, konserteissa tai näyttelyissä. Muut taiteenlajit kytevät hiilloksella ilman palavaa ainetta – ihmisten läsnäoloa, mutta kirjallisuus palaa täydellä liekillä. Se ei piittaa turvaväleistä, eikä säännöksistä. Kirjat kehräävät tyytyväisyyttään, kun lukijat ovat kerrankin kotona.

Miten meidän tässä tilanteessa tulisi elää? Millainen strategia olisi hyvä luoda oman jaksamisensa tueksi? Epänormaalit reaktiot epänormaalissa tilanteessa ovat Franklin mukaan normaalia käyttäytymistä. Elämme poikkeuksellista aikaa, ja on tärkeää löytää itselle hyvää tekeviä asioita, kauneutta ja toivoa. Nyt on hyvä aika etsiä uusia ystäviä viisaiden kirjailijoiden joukosta. Liettualainen näyttelijä Juozas Budraitis on kertonut jo pitkään harrastaneensa kävelyjä lempikirjailijoidensa kanssa. Aamulla hän valitsee kirjailijan, jonka kanssa hän haluaisi ryhtyä dialogiin. Hän ottaa kirjan, lukee hetken ja lähtee sitten kävelylle lukemisen herättämien ajatusten ruokkimana. Kirjailija kulkee hänen mukanaan kävelyretken ajan, ja kotiin palatessa lukemista voi halutessaan jatkaa. Tällaiset kävelyt ovat omiaan juuri tänä aikana, ne säilyttävät yhteyden maailmaan ja vähentävät kuormittavaa stressiä. Kenen kanssa haluaisit tänään lähteä kävelylle?

8.4.2020

Teksti ja kuva: Reeta Tuoresmäki

Kategoria: Ajankohtaista
Tagit: Ajankohtaista
Edellinen artikkeli
Suurlähettiläs tapasi eduskunnan Liettua-ystävyysryhmän
Seuraava artikkeli
Salaattibaari tarjoaa sosiaalista kuntoutusta Vilnassa
Valikko